Brasov-Sebes
Tänään koitti se päivä miksi tänne on tultu. Edessä oli Transfagarasanin ja Transalpina Roadin eli teiden 7C ja 67C läpiajot.
Aamulla herättiin hyvissä ajoin puoli kahdeksan ja sitten reippaasti aamupalalle ja matkaan. Kilometrejä päivälle oli tulossa vajaa viisi sataa ja paljon oli mutkaista vuoristotietä tiedossa, jossa nopeudet ovat hitaita. Oli tulossa huikea, mutta pitkä ajopäivä. Kaverukset olivat täpinöissään, vaikka tiedossa oli, että 7C tietä tuskin päästään läpi. Tätä ei saatu mistään viranomaisilta varmistettua ennen lähtöä.
Aamupala ei ollut kovin tuhti, mutta sillä lähdettiin liikenteeseen. Pullaleipää ja olemattomia särpimiä.
Keli oli aurinkoinen ja lämpötila oli neljätoista kun lähdettiin liikenteeseen. Hotellilta lähtiessä kieputettiin muutama ”kunnialenkki” navien hakiessa vielä suuntaa. Vihdoin päästiin matkaa ja suunnistamaan ulos kaupungista.
Ensimmäisenä ajettiin siirtymänä Transfagarasanin pohjoispuolelle, josta tie oli tarkoitus ajaa läpi kohti etelää. Norjalaiset ystävämme olivat lähdössä etelästä ajamaan kohti pohjoista samaa tietä. Siirtymällä ei ollut mitään ihmeellistä, tie oli hyvää ja matka joutui varsin reippaasti.
Siitäpä se sitten lähtee Transfagarasan eli 7C! Taustalla häämöttää jo Fagaras-vuoristo.
Meidän piti ajaa vielä melkein parikymmentä kilsaa ennen kuin tultiin varsinaiselle vuoristotielle. Vihdoin päästiin mutkaosuudelle ja ajamisen nautintoa ei voi sanoin tai kuvamateriaalin avulla mitenkään ilmaista. Aivan huikeeta! Tie parani koko ajan eteenpäin mentäessä. Noin kymmenen kilometriä ennen huippua tuli vastaan betoniporsaat eli tie oli suljettu. Eihän mitkään betoniporsaat meitä estänyt vaan ne kierrettiin reunan kautta ohi. Pyörät mahtuivat juuri ja juuri menemään esteiden ohi. Tie vaan parani esteiden jälkeen ja noustiin koko ajan vain ylemmäksi.
Vähän matkaa kurvailtua päätimme pysähtyä ja ottaa muutaman maisemakuvan, jolloin paikalle saapui paikallinen motoristi huipun suunnalta.
Kaveri kertoi, että tiestä ei pääse läpi, vaan siellä on lunta edessä. Matkaa olisi vielä viitisen kilometriä, mutta sitten matka pysähtyisi. Tottakai päätimme jatkaa matkaa ajaa tien niin pitkälle kuin pääsimme. Kaverista ei ottanut oikein selvää että minkä verran lunta oli, hän puhui muutamasta metristä. Ajateltiin että kyllähän me siitä omilla pyörillä päästään ei se muutama metri niin paha voi olla.
Eteenpäin mentyämme pääsimme ajamaan niin monesti YouTubesta ihailtua serpentiini osuutta. Keli muuttui viileämmäksi mitä ylemmäksi menimme. Näimme että huipulle menee myöskin vaikerihissi. Tiellä oli paikoin lunta, mutta pääsimme ajamaan kuitenkin aina vaan ylemmäs. Toiveissa oli että taidamme päästä läpi, kunnes yhden kurvin jälkeen iski todellisuus. Samalla selvisi, että kaveri tarkoitti että lunta oli korkeussuunnassa muutama metri.
Eipä tuossa paljon kenttälapiolla kehdannut lähteä tietä avaamaan.
Matkamme Transfagarasanilla päättyi siis tähän 1863 metriin kun huippu olisi ollut 2034m. Kyllähän tuohon siis vielä jäi matkaa. Etsimme ja mietimme pääsisimmekö jostain kiertämään lumen, mutta rinne oli liian jyrkkä ja pyörät liian painavia. Olisi meillä ollut narua ja väkipyörät mukana, mutta naru oli liiian lyhyt ja hommasta voisi tulla mahdoton. Myös huipun valloitus mietittiin vaijerihissillä, pyörät vaan kyytiin. Lopulta päädyttiin kuitenkin palaamaan takaisn lähtöpisteeseen.
Huippu merkattiin tietty logolla.
Mietittiin josko tästä pääsisi ylös ja lumen toiselle puolen, ehkä vähän epätoivoinen ajatus?
Pikkupalanen serpentiiniä.
On se vaan kaunista…
Sittenpä alkoi matka alaspäin ja saatiin nautiskella uudestaan samat kurvit. Maisemat oli alaspäin tullessa huikeat kun näki koko ajan kaus alas, eikä huippua kohti. Mika vähän ajeli arasti peläten etujarrun lukittautumista kurveissa ja jarrutteli takajarruvoittoisesti. Eipä siinä pitkään päässyt kun nesteet kiehui ja levy kuumeni liikaa, näin takajarru hävisi kokonaan pois pelistä. Se ei pitänyt ollenkaan. Ei siinä ollut mitään vaarallista, mutta jarruttaminen piti siirtää vain eturenkaan varaan. Kun pääsimme alas alkoi takajarrukin pikkuhiljaa taas toimia.
Alhaalla teimme pikaisen reittisuunnitelman ja sen jälkeen lähdettiin liikenteeseen. Lähdimme ajamaan kohti Sibiuta, josta vähän ennen sitä kääntyisimme etelään ja sieltä Transalpina roadin eteläpäähän. Pohjoispäässä nautimme kerrankin hyvissä ajoin lounaan, kello oli vähän vaille yksi. Olipahan aikamoinen pitsa, mutta se otettiin polttoaineena taasen vastaan. Muutakaan ei ollut saatavilla.
Kehon polttoainetta, vähän jännitti miten kauan tuo tavara pysyy sisällä. Vaikka onhan toki molemmilla maitohappokuuri päällä.
Vuoriston läpi ajettiin tien E81 kautta, joka sekin oli ihan hyvä ajaa. Tiellä oli vaan aika paljon tietöitä ja näiden takia matkan teko välillä hidastuikin. Hirveän kaun ei toki ruuhkista tarvinnut motoristin kärsiä. Aina jonon keulalle kun tietyö tuli. Jonon keulalta lähdettyä pääsi aina ajamaan vapaasti.
Mietimme samalla ajellessamme lähtisisimmekö Norjalaisten perään 7C tielle etelestä ajamaan niin pitkälle kuin mahdollista. Emme kuitenkaan lähteneet koska päivästä näytti tuleva riittävän pitkä ilman parin sadan kilometrin lisälenkkiä. Vaikka maisemat olisivat varmasti olleet huikeat, niin odotusarvo oli että myös 67C olisi korkea. Näinpä päädyimme kurvaamaan tielle numero 7A joka johtaa meidät Transalpina roadin etelä päähän.
7A pitkin siirryimme siis Transalpina roadille. Tämä tie osoittautui aivan huikeaksi pätkäksi. Välillä siinä serpentiiniä ja välillä oli nopeasti ajettavaa hyväkuntoista kurvitietä. Mikan mielestä se oli paras tie mitä oli ajettu. Maisematkin olivat kohtuulliset vaikka eivät kovin vuoristoiset, enemmän ajattettin puiden muodostamassa tunnelissa. Vaikka serpentiinä on omalla tavalla mukavaa, niin reippaasti ajettava kurvitie on kyllä todella nautinnollista.
Transalpina roadin aivan eteläpää ei tarjonnut juurikaan mitään uutta tai erikoista. Kun lähdettiin nousemaan reippaammin alkoi hymynvirne nousta kaverusten kasvoille, uskomatonta! Tunnelmaa hiukan latisti edessäpäin leijuvat pilvet jotka saattaisi tarjoilla meille vesisateen.
Huippua kohti noustessa pysähdyttiin välillä jopa kuvaamaan maisemia. Toki sumu (eli pilvet) alkoi pikkuhiljaa estää näkyväisyyttä.
Eipä tähän kuvaan saa mitään vangittua.
Kiemurtelimme aivan huikeeta mutkatietä kohti huippua. Matkanvarrella ohitimme täälläkin betoniporsaat joten tie oli virallisesti kiinni. Muuta liikennettä siellä ei siis hirveästi ollut. Muutamia työmiesten autoja siellä liikkui kun huipulla olevia rakennuksia kunnostettiin kesää varten. Siellä oli myös nousemassa uusiakin rakennuksia.
Tällä tiellä saavutettiin vuoren huippu 2139 metriä. Huipulla oli karmea sumu ja se vei maisemista parhaan terän. Sumu oli niin sakea, että näkyväisyys oli vain muutamia metrejä. Näinpä matkaa piti tehdä aika hiljaa, ettei mutka ja sitä kautta rotko pääse yllättämään. Mutkia kun tällä tiellä sattui olemaan aikatavalla.
Korkein kohta on merkattu logolla.
Siinä ne kököttää, tien korkeimmalla kohti.
Paikoin piisasi sumua.
Muutamia maisemakuvia.
Huipulta lähdettiin sitten laskettelemaan alaspäin. Välillä tie oli todella jyrkkää ja tiukkoja kurveja sisältävää tietä, kurveista osan kääntyessä yli 180 astetta. Matka alas oli näin ollen myös nautinnollinen. Tien tullessa alas ja puuston alkaessa tiellä oli paljon havunneulasia. Oli ajettava varovasti, ettei renkaat luistaisi havujen päällä ja pyörä lähtisi alta.
Alhaalle päästyämme tie jatkui mukavana mutkatienä kohti hotellia. Ennen perille pääsyä saimme nauttia metsäisestä mutkatiestä, sekä muutamista padoista. Kun matkaa oli jäljellä noin 60km alkoi vettä tulla kaatamalla, törmäsimme ukkoskuuroon. Ensin kastelimme ajovarusteet, kun arvelimme että kuuro on nopeasti ohi. Lopulta päädyimme kuitenkin vetämään sadevarusteet päälle. Niinpä loppumatkan ajoimme märillä ajokamoilla, jonka päällä oli sadevarustus.
Kun saavuimme Sebesiin, alkoi hotellin etsiminen. Ihan vähällä sitä ei löytynyt koska hotellista ei ollut mitään kylttiä ulospäin. Alue jolla hotelli sijaitsi näytti vähän arveluttavalle. Meinasimme luovuttaa etsimisen, mutta pikku pojat kuitenkin neuvoivat meille että hotelli on kyllä siellä missä se on kartassakin. Pojat tulivat pyöriä ihailemaan hotellille ja Mika antoi heille tarrat. Pojat olivat iloisia tarroistaan. Vaikka yhteistä kieltä ei ollut täällä autettiin matkalaisia pikku pojista lähtien, mukavaa porukkaa.
Saavuimme vihdoin kohteeseen, tämä on hotellin viereinen rakennus. 
Pyörät siirrettiin parempaan paikkaan yöpymään, kahden valvontakameran alle hotellin oven eteen.
Hotelli oli sisältä siisti ja nyt oli oikeat pyyhkeetkin.
Huoneesta pääsi suoraan takapihalle, ei hirveästi käytetty.
Litimärät ajovarusteet saatiin kuivamaan hotellin pannuhuoneeseen. Suihkun jälkeen suuntasimme respan tätin suosittelemaan paikkaan syömään. Nälkä alkoi olla käsinkosketeltavissa. Ruoka oli paikassa hyvää ja olimme ainoat asiakkaat, joten saimme annokset reippaasti. Tarjoilija vaan meinasi olla yliaktiivinen juomien tarjoilun suhteen, siihen me ei kuitenkaan lähdetty.
Aika maittavat oli annokset, koko setti juomineen alle kahden kympin (Mikan ruoka-annos yli puolet tuosta). Limpparit oli jälleen suhteessa kaikkein kallein. Kannullinen paikallista viinaa oli ilmaista, ei sorruttu juomaan kuin yhdet snapsit. Aika tumua tavaraa oli 😉
Ravintola oli laitakaupungilla ja sieltä suuntasimme taksilla kohti varsinaista keskustaa. Muutama kuva jostain keskustasta päin. 
Kävelykierroksella kävimme nauttimassa jälkiruokajuomat, sitten tilasimme taksin ja suunnistimme kohti hotellia. Niin tästä kuin muistakin paikoista lähdettäessä meille tilattiin taksi ja käytiin kuskille kertomassa minne olimme menossa. Todella ystävällistä porukkaa täällä maailmankolkassa kyllä on.
Päivän ajokertymä oli vähän vajaa viisisataa kilometriä ja aikaa siihen käytettiin noin yksitoista tuntia. Reitti kierteli vuoristossa ja nautinto oli sen mukainen. Sää vaihteli auringosta 24 asteesta aina neljään asteeseen ja ukloskuuroon. Jos vaihtelevat oli maisemat, niin niinpä oli kelikin.
Päivän reitti, pikkuinen pisto o:n kohdalla on käynti Transfagarasanilla.
Romania on osoittanut tiestöltään ja ystävällisillä kansalaisillaan sen, että tänne haluaa tulla uudestaan. Hieno maa ja hienoa porukkaa täällä asuu. Saimme myöskin kuulla norjalaisilta, että etelästäkään ajaen ei päässyt lähellekään Transfagarasin huippua. Eli turhaan olisimme ensimmäisen lumiesteen kiertäneet.
Tämän päivän tunnelmiin on hyvä muistoissa palata, hehkuttaa ei voi liikaa. Toivotaan, että videoille on tarttunut edes murto-osa fiilistä. Videoiden valmistuminen kestänee vielä tovin.
Leave a Reply